On ollu niin hiljasta, että tekee mieli kiljasta!

Ja se on muuten vale.

Nimittäin hiljasta ei todellakaan ole ollut - paitsi tällä blogirintamalla omalla kohdallani.

Töissä riittää tohinaa, mutta viime viikon vedin sellasessa etukenossa, että sitä vois kutsua jo melkeen vaakatasossa juoksemiseksi. Miksi? Koska kun meikäläinen järjestää tyttöjen illan, niin se kans järjestetään sitte huolella. Menut on suunniteltu hyvissä ajoin, pihaa laitettu ja kaikkee kivaa ylläriä järjestetty. Ja kaikki olennainen jätetty siihen viime tinkaan ja jotta hommaa ei suoritettaisi millään muotoa helpomman kautta, siihen syssyyn on lisätty sellasia aivan tuikitarpeellisia täskejä kuin

• ikkunoiden pesu (120-neliöisessä talossa se ei ole ihan yks hetki, kun ne akkunat siitä putsailee)
• verhojen ompelu (joo, ei mennä ees tähän)
• amerikkalaistyyppisten lahjojen värkkäily (edelleen, no comments)
• erilaisten to do-listojen teko, niin sähköisesti kuin paperillakin
• rikkaruohojen kitkeminen alueilta, joilla vieraat eivät tule edes vierailemaan
• puiden kaato ja metsän siivous (voi elämä)
• jne...

No, jees. Tää kaikki toki kannatti, koska illasta tuli ihan huippu! Voin kyllä myöntää näin jälkeen päin, että esim. toi metsän siivous ei vaikuttanut tähän asiaan lainkaan. Tai näin mä ainakin luulen.

Oli confettia, ruusunterälehtiä, ranskanpastilleja, ruusuja..

Ruoka oli sairaan hyvää, seura mitä parhainta ja oli vaan kertakaikkiaan upeeta ja hauskaa. Ikävä kyllä, se vaati veronsa ja vietin loppuviikonlopun sitten sohvalla. Sanoinkin Hiihtäjälle, joka huiteli jossain ties millä mönkijäsafareillaan viikonlopun, että muutin sohvan nurkkaan ja se on ihan fakta. Siinä mä tuijotin vuoroin telkkaria, vuoroin nukuin ja rapsuttelin elukoita. Yliyrittäminen ja hirvee onnistumisen tarve, ikuisen perfektionistin pikkuriippakivet vaativat kyllä veronsa!!

Hirveet morkkistelut mä siitä lorvailusta sitten kuitenkin sain aikaiseksi, joten parin vuorokauden tööt-tunnelmoinnin jälkeen päätin kaivaa sen polkupyöräni varastosta ja tarkastaa mussukan kokemat talvivauriot. Krhm, tai siis parin vuoden aikaiset vauriot. Sillä kaunokaisella ei ole ajeltu sitten talokauppojen ja niistä on nyt aika tarkalleen kaksi vuotta aikaa.... No, ei mennä siihen sen tarkemmin, mutta tosiaan pyörä voi hyvin ja pesun, kumien täytön ja ketjujen öljyämisen jälkeen päätin naps, että huomenna mä ajan töihin ja piste.

Ja niin mä tein!

Lähes 29 km tuli yhteen suuntaan matkaa, joka taittui vielä luultua nopeammin. Mieletön tunne ja hanurissa pien puudutus perille päästyäni - ja kohta tosiaan lähen taivaltamaan sitä samaa rundia takas. Ei siinä, jopa joutsen liitty meikäläisen köyhän naisen tsygäkaravaaniin hetkeksi ja lensi ylläni pikkupätkän. Oli melko juhlallinen tunne - melkeen kuin ois hävittäjäsaattueessa saapunu stadionille! ;)

Matkana tuo on melko raskas. Paljon isoja mäkiä joo, mikä tietysti vaatii omat veronsa, mutta duuniin päin ajaessa vikat 10-12 km on niin kertakaikkisen täynnä liikennevaloja, että pannu menee jumiin. Se on vielä raskaampaa, kuin ne mäet! Jatkuvasti saat pysähtyä ja odotella. Ei kestä hermo sellasta nykimistä ja vauhdin laskemista jatkuvasti! Aikaa meni näiden pysähtymisten vuoksi, sekä parin käsittämättömän "haloo, aivot mukaan!"-sotkemisteni ansiosta noin 1h 45min ja uskon vilpittömästi siitä lähtevän varmaan se 15 min pois, jos noita liikennevaloja ei olisi noin paljon. Mut tää Espoo, ihana Espoo.. Vauhtia pystyn lisäämään kunnolla myös, samoin jättää ne parit sotkut pois, eli tavoittelen jatkossa tuolle matkalle sellaista 1,5h aikaa. Siitä sitten voi lähteä kirimään lisää, mutta se nyt olkoon alkuun sopiva aika sotkea mäkisessäkin maastossa töihin - ja sama tietty takas.

On aika pirun hyvä fiilis, eikä enää haittaa viikonlopun sohvapottuilut, jotka pitivät myös herkkuja sisällään aika lailla. Paino on laskenut viime aikoina aika kovasti ja terveydentilakaan ei ole ihan niin justiinsa juuri nyt. Vähän huolestuttavia uutisiakin tuli lääkäriltä tänään, mutta kun en vielä mitään varmaa tiedä, niin turha kai sitä on enempää murehtia. Sen voin sanoa, että sen verran läheltä pahimpia pelkoja näin naisena liippaa, että ehken siksikään edes anna itselleni lupaa jossitella tämän enempää.

Mut hei. Nyt alkoi näemmä paistaa aurinko, joten suljen koneen ja hyppään Raleighini selkään. (Mulla on kyllä eri värinen pyörä, mutta tollanen 7-vaihteinen se on ja aivan riittävä - vaikka luulin, että tarttis enempi vaihteita tohon matkaan.)

Pyöräily - syke korkeella ja hikoillen - on muuten ehkä parasta ikinä. Muistin aamulla taas, miksi oon
a) jäänyt koukkuun aikanaan sisäpyöräilytunteihin,
b) suorittanut kys. lajin ohjaajatutkinnon ja
c) halunnut ohjata sitä, vaikkei se ole ollut taloudellisesti kannattavaa tai
d) vaikka siitä on usein ollut vain ylimääräistä stressiä ns. oikean työn viedessä jo mehut muutenkin.



Terkut,
M

Ps. Jotenkin superia, että voisin kirjoittaa tähän nyt että "Tänään tuli tehtyä: Pyöräily, yli 55km" Jeeee! I <3 Työmatkapyöräily!